Masennus ja hevoset

Nyt mennään todella henkilökohtaisiin aiheisiin, ja olenkin miettinyt pitkään kirjoitanko aiheesta blogiini. Päätin kirjoittaa. Masennus lasketaan suomessa kansantaudiksi, joten tuskin olen ainoa "heppatyttö" joka kärsii / on siitä kärsinyt. Ehkä joku postausta lukiessaan löytää kanavia omien asioidensa hoitamiseen, niitä kanavia mitä olisin itsekin jo aiemmin kaivannut.

Kaikki alkoi 2015 syksyllä. Peruskoulusta oli aika siirtyä eteenpäin. Omalla kohdallani tämä tarkoitti opiskelujen aloittamista TKTO:ssa sisustusalalla. Myöhemmin mietin että miksi hemmetissä edes hain tonne, mutta tuolloin se tuntui hyvältä ajatukselta. Ei tarvitsisi vielä muuttaa kotoa pois ja voisi hakea elämälleen suuntaa. Yleensä tätä varten ihmiset menee lukioon, mutta tiesin ettei se olisi mua varten, ja tiedän edelleen. Mutta tosiaan tämä koulu, se oli elämäni huonoin valinta oman henkisen terveyden kannalta. En halua syytellä erityisesti ketään mutta käydään nyt läpi muutamia syitä miksi tämä koulu oli surkea valinta. Toki vikaa varmasti oli itsessänikin, mutta en aio tehdä sitä virhettä enää että syyttelen itseäni.

Noniin, ensinnäkin jo ensimmäisen viikon jälkeen tuntui etten kuulu porukkaan. Olen aina varsinkin alkuun vähän ujo, mutta olin kerännyt rohkeuttani ja yritin alusta asti tutustua ihmisiin, mutta tämä oli melko tuloksetonta. Lisäksi luokkamme ikä jakauma ei ollut kovin tasainen, ja tuntui että mua pidettiin vaan jonain heppatyttönä joka ei tajua muusta mitään. Osittain totta, mutta mä olen aina myös ollut ikäistäni kypsempi, ja tämä ei ole itse keksimääni, tätä olen kuullut aikuisilta ala-asteelta lähtien. Mutta kuten sanottua, paljon itseäni vanhempaa porukkaa luokassa, ja tuntui että mua pidettiin kakarana, en missään vaiheessa tuntenut olevani muiden kanssa tasavertainen, koin olevani alempaa kastia. Tiedä sitten oliko se vain tunne vai onko siinä perää, vaikkaan molempien sekoitusta.
Toisekseen yksi opettajista ei pitänyt minusta tippaakaan. Ja voin todellakin sanoa että ei tippaakaan. En lähde yksityis kohtiin, mutta todettakoon että hänelle ei koskaan kelvannut mikään mitä tein, aina löytyi jotain huonoa. Hän myös hymyili tyytyväisesti kun ilmoitin lopetuspäätöksestäni, sen sijaan että olisi edes yrittänyt toimia ammatillisesti.

Yleisestikin koulussa vallitsi välin pitämättömyyden ilmapiiri, ja oikeastaan pariin otteeseen tuntui ettei kukaan olisi vieläkään huomannut mun poissa oloa vaikken olisi ilmoittanut mitään. Yksin kertaisesti asioista ei vain välitetty. Joku voi nyt miettiä, että jos eka vuosi oli jo noin vaikea, niin miksi jatkoin toiselle vuodelle. Noh, mulla oli keväällä ihan huippu kiva työssäoppimispaikka, ja sain siitä voimaa ja ajattelin että kai se toinen vuosi ainakin vielä menee. Rehellisesti sanottuna en olisi jaksanut ilman ihanaa top-paikkaani, vaan saanut jonkun lopullisen burn outin. No siinä oli kesä ja kesä meni. Jo heinäkuussa aloin stressata koulusta johin en halunnut palata. No palasin, ja syyskuun lopussa lopetin.

Nyt kun mistä kaikki alkoi on alustettu, voin kertoa teille mitä omaan masennukseeni liittyi. Puhutaan nyt viime syksyn masennuksesta. Vaikka olin selkeästi alkanut masentumaan jo 2015 syksyllä, en koe sen ajan setvimistä tähän tarpeellisena, sillä pahin oli viime syksy. Kun palasin elokuussa kouluun alkoi totaalinen ahdistuminen. Aloin olla paljon koulusta pois, oli niin ahdistava ajatus mennä sinne. Mä myös nukuin ihan järkyttävän paljon, jopa 14h päivässä. Suurimman osan nukuin päivisin, yöt valvoin tai näin järkyttäviä painajaisia. Olin myös valtavan ärtynyt. Äiti ei mua enää kouluun pakottanut, kyllähän hänkin tajusi ettei se olisi oloa ainakaan helpottanut. Mä myös söin miten sattuu, ja kaikki tekeminen ja asioiden aloittaminen tuntui valtavan työläältä. Itkin, ja mietin asioita, saamatta kuitenkaan niihin tolkkua.

Jotenkinhan tämmöisen on pakko vaikuttaa muuhunkin elämään, ja niinhän se vaikutti. Mulla ja Allulla oli tosi huono vaihe tuossa syys-lokakuussa. Se ei ehkä blogista niin paistanut läpi, halusin pitää asiani poissa blogista. Mutta ratsastukseni oli huonoa, olin niin väsynyt. Toisaalta hevoset myös estivät mua vaipumasta ihan pohjamutiin. Joka päivä oli pakko nousta hoitamaan hvoset jossei muuta. Ne myös toimivat olkapäänä kun tarvitsi itkeä. Hevoset on se mun elämän punainen lanka. Mutta tämäkin on niin yksilöllistä, toiset eivät masennuksen keskellä pysty hoitamaan edes hevosia, ja se on ihan okei kunhan tajuaa sen itse ja hoitaa hevosilleen jonkun toisen huolehtimaan.

Myös kaverisuhteissa tapahtui muutoksia. Valitettavasti. Monista kavereista etäännyin, ja vaikka nyt menee jo tosi hyvin en oikeastaan ole kuitenkaan heidän kanssaan lähentynyt uudelleen. Tottakai mä ymmärrän että ei kaikki välttämättä jaksa masentuneen ja surumielisen ihmisen seuraa. Silti tuntuu että tuona syksynä erkoiduin. Jo koulu jossa ei ollut kavereita erakoitti mua, ja sitten vielä masentuminen. En haluaisi olla näin erakko kuin olen nyt, ja nykyään en enää torju ihmisiä niin kuin syksyllä. Syksyllä oli vain niin vaikeaa ettei pystynyt päästämään ihmisiä lähelle. Tähän haluaisin muutosta, suhteet kavereihini takaisin. Ja antaa uusille ihmisille itsestäni ulopäinsuuntautuneemman kuvan. Mutta ehkä tämän postauksen jälkeen joidenkin kavereiden ja tuttujenkin on helpompi tietää mitä on käyty läpi. Mutta mikään ei ole enää  muutamaan kuukauteen kaveri rintamalla ollut niinkuin ennen, ja tämän asian tilaan en ole tyytyväinen. Se tekee surulliseksi, toisaalta sitä ymmärtää miksi ihmiset on ottanut etäisyyttä, toisaalta sitä ajattelee että eikös ystävät ole sitä varten että ne tukee.

No, miten tästä on selvitty. Sanoinhan tuossa jo aiemmin että nyt menee jo paremmin. Isoin tuki on ollut oma äiti. Oon joka päivä tosi kiitollinen siitä miten läheinen olen mun äidin kanssa. Vaikka oon ollut todella surullinen/kiukkuinen/vaikea selkoinen niin äiti on aina tukenut, aina.
Toinen ratkaiseva tekijä oli ammattiapu. Hain itse psykologisen sairaanhoitajan juttusille. Ja ikinä ei todellakaan pitäisi vähätellä ammattiavun merkitystä. Muutaman juttutuokion jälkeen olo oli jo paljon parempi ja suunta on kokoajan ylöpäin.

Mutta hyvät ihmiset, jos teillä on ongelmia jaksamisen kanssa niin älkää hyvänen aika kärsikö yksin. Suomessa on mainio terveydenhuolto ja siihen kuuluu myös mielenterveyden palvelut. Masennus ei ole mikään tekosyy laiskuudelle ja pahinta mitä voitkaan masentuneelle sanoa on että hän olisi laiska. Itse olen oppinut että masennus ei ole mikään tabu, masennus on oikea asia, josta moni elämänsä aikana kärsii. Se on asia mistä ei puhuta tarpeeksi. Se on asia jota kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan yksin. Minä en onnekseni joudu, ja toivon ettet sinäkään. Jos maailmasta katoaa värit, pitää ne saada takaisin, se voi olla vaikeaa, mutta se on mahdollista <3

Kommenttiboxi on auki ja sana vapaa. Palautetta postauksesta olisi kiva saada sillä tähän nähtiin myös vaivaa. Esitän kuitenkin toiveen asiallisen kommentoinnin puolesta, aiheen henkilökohtaisuuden huomioon ottaen :)